Pokeri on peräkamarin poikien ja surkimusten hommaa! Näin julistin vielä puoli vuotta sitten, kun ystävättären yritti hehkuttaa uutta harrastustaan, pokerin kyttäämistä tv-peleistä yötuimaan. Ei herunut minulta ymmärrystä.

Tämä asenne olisi varmasti pitänyt kutinsa tähän päivään, ellei Heikelän Jussi olisi hädissään soittanut minulle maaliskuun iltana. Jussilla ei ollut ongelmia peräkamarissa, vaan kyse oli Pokeritähti-ohjelmasta. Pokeritähteen tarvittiin kiireesti julkkispelaaja äkillisesti tulleen peruutuksen takia. Kuuntelin vain puolella korvalla, enhän ollut eläissäni pokeria pelannut. Yllytyshullu kun olen, huomasin kuitenkin parin päivän päästä istuvani Tallinnan laivassa matkalla turnaukseen. Ihmettelin hiljaa itsekseni, kun joku kertoi tulleensa mukaan satelliitilla. Olisivat kyllä hiljentyneet varmaan muutkin, jos olisin kertonut, etten ole koskaan istunut pokeripöydässä.

No, peli meni niin kuin arvata saattoi, putosin ensimmäisenä. Kipinä kuitenkin syttyi. Ehkä siksi, että jotenkin mystisesti johdin pöytää jopa tovin tai ehkä siksi, että pokerin pelaajat paljastuivat aivan maanmainioiksi seuraihmisiksi.

Kun seuraavan kerran kävi kutsu pokeripöytään, olin jo hiukan enemmän kärryillä pelistä. Olin tuhlannut muutaman kympin nettiin harjoitusrahana. Unibetin julkkisturnauksessa kamppasin kolmanneksi Pikku Geen ja lopulta heads-upissa pudotin Kim Heroldin pedaten itselleni näin paikan Midnight Suniin. Ja koska siellä pelimuoto oli Texas/Omaha Pot Limit, upposin entistä syvemmälle pokerisuohon. Olin hädin tuskin rääppinyt kasaan tarpeeksi tietoa Texas No Limitistä, kun jouduin taas opin tielle.Tavoitteenani Midnight Sunissa oli selvitä paremman puoliskon joukkoon ja näin kävikin. Se riitti. Samaten Pot Limitit ja Omahat. Midnight Sun oli myös opettavainen kokemus turnauskestävyydestä. Nuppi sekosi täysin viiden tunnin kohdalla. Jopa korttien katsominen oli tuskaa ja onneksi, tai ehkä juuri siksi, viikate kävikin nopeasti. Tunnin pelailu silloin tällöin lasten mentyä nukkumaan ei oikein valmistanut tuollaiseen koitokseen.

Midnight Sunissa tapasin vanhan pankkityöurani aikaisen tutun, Reijo Mannisen, joka ajatteli hiukan koulia pokeritaitojani. Pelaaminen jäi siten vähemmälle, kun Reijo alkoi tyhjentää pokerikirjastoaan kotiini. Tuhatkunta sivua myöhemmin alkoivat pelit sujua jo jouhevammin ja huomasin tekeväni pientä voittoa. Unibetin seuraavassa julkkisturnauksessa selvisin jo varmemmin ottein voittajaksi ja nyt palkinto olikin oikein mehevä. Buy In Unibetin Milanon turnaukseen, jossa palkintorahaa oli tarjolla puolen miljoonan verran.

Milanossa, tai oikeastaan siis Luganossa, koin elämäni karseimmat jaot ja putosin noin sijalla 130 puoli tuntia ennen ekan päivän loppua. Tavallaan pääsin taas tavoitteeseeni, koska olin jo puolivälin paremmalla puolella. 200 pelaajaa oli jo ehtinyt siirtyä altani laulukuoroon. Päivän korttirumbasta kertonee jotain se, että kahdeksan tunnin pelin aikana sain kokoon yhden setin, yhden värin, alle 10 paria ja yhden täyskäden. En yhtään kahta paria tai suoraa. Ja tässä siis KAIKKI kädet, ei vain ne, mitkä pelasin. Aikamoista sinnittelyä siis. Mutta Luganon järvi oli kaunis ja ravut makoisia.

Kaiken kaikkiaan täytyy sanoa, että poksu on hauska ja haastava harrastus, joka on vienyt minua ihmeellisiin paikkoihin ja ihmeellisiin seuroihin. Olen pelannut pubipoksua yltäpäältä tatuoitujen turkkilaisten vapaaottelijoiden kanssa ja seuraavan päivänä yhdessä Minna Ritakorven, Reijo Mannisen ja Jorma Vuoksenmaan kanssa. Aina yhtä hauskaa!