Täytin tässä taannoin neljäkymmentä ja on pakko todeta, ettei tuo tasaluku lunastanut lupauksiaan. Odotin maagista syntymäpäivää monta vuotta ja kutsuin itseäni jo kolmekymmentäviisi täytettyäni rouheasti nelikymppiseksi. Ajattelin olevani fiksu liioitellessani ikääni ylöspäin: kaikki pitäisivät minua kunnioitettavasti elämää nähneenä, mutta poikkeuksellisen raikkaan näköisenä ikinuorena. Halusin myös eroon pin-up imagostani ja toivoin vuosien haalistavan ihmisten mielikuvia. Olin lisäksi täydellisen valmis luopumaan raastavasta kilpailusta itseäni hehkeämpien naisten kanssa. Nelikymppinen on kiistatta keski-ikäinen, eikä sinua voida enää pahalla tahdollakaan verrata itseäsi puolta nuorempiin tyttölapsiin, jotka omituisesti näyttävät silti täysimittaisilta naisilta.

Toiveen eivät toteutuneet, paitsi numeroiden osalta. Olen nyt peruuttamattomasti neljäkymmentä, mutta alan myös näyttää nelikymppiseltä. Ihmiset eivät enää ällistele nuorekkuuttani, sillä onnistuin viime metreillä keräämään ryppyjä ja laihtumaan niin, että eletyt vuodet näkyvät nyt huomattavasti aiempaa selvemmin. En ole saanut uusia ihmeellisiä oivalluksia tai viisastunut merkittävästi sen jälkeen kun täytin kolmekymmentä. Taisi olla Oscar Wilde, joka totesi aikanaan, että kahdenkymmenenviiden ikävuoden jälkeen kaikki ihmiset ovat keskenään saman ikäisiä. Tämä oli kaiketi tarkoitettu lohduksi vanheneville, etenkin niille, jotka tuntevat seksuaalista vetovoimaa itseään huomattavasti nuorempiin kumppaneihin. Minulle lausunnon ydin on ennemminkin tämä: on aivan turha odottaa vanhuuden tuovan lisää viisautta mukanaan. Ulkonäkö ja toimintakyky rapistuvat samalla kun asiat ja ajatukset pyörivät samaa vanhaa kehää. Odotettavissa on tuskin enää mitään uutta ja mullistavaa. Sinisilmäinen intokin on mennyttä ja tilalla on vain epäilevää kyynisyyttä.

Entä sitten kilpailu nuorempien kanssa? No, samassa kurassa tarvon, vaikka kuinka luulin pääseväni etuoikeutettujen parnassolle. Nuoremmilla on vain pontevampi pusku ja parempi kuransietokyky. Ja ne ovat niin pirun nopeita oppimaan. Tulin juuri viikko sitten pahasti jyrätyksi pokeripöydässä, kun teini-ikäiset sukulaispojat nyhtivät eukolta kaikki rahat. Onko uusi sukupolvi jokin normaalista poikkeava laji, joka omaksuu kaiken kädenkäänteessä ja on välittömästi valmis uusiin haasteisiin? Oma oppimis- ja sopeutumiskyky on jo häiritsevästi heikentynyt, mutta maailma se vaan puskee kilpa-areenoille lisää ylivertaisia yksilöitä ja jatkaa minusta piittaamatta kiihtyvällä tahdilla muuttumistaan.

Sentään jokin on yhä varmaa ja muuttumatonta. Kyseenalainen imagoni pysyy tukevasti ylhäisellä jalustallaan, vaikka kuinka haluisin polkea sen maan uumeniin. Maailma kuohuu ja vuodet vierivät, mutta minä voin rauhassa haaveilla täyttäväni seitsemänkymmentä ja tiedän takuuvarmasti mistä minut yhä silloinkin vielä muistetaan. Voin vakuuttaa ettei ainakaan erinomaisiksi kehittyneistä pokerinpeluutaidoistani!