Katselin muutama ilta sitten televisiosta dokumenttia biseksuaalisuudesta. Kiinnostavinta ohjelmassa oli aiheeseen liitetty vapauden käsite. Biseksuaaleiksi tunnustautuneet ihmiset eivät omien sanojensa mukaan suostuneet tekemään valintaa heteroseksuaalisuuden ja homoseksuaalisuuden välillä vain alistuakseen määritelmän alle ja ollakseen siten yhteiskuntakelpoisempia.

 Homoseksuaalisuus kun on nykyään, ainakin ohjelmassa esitettyjen väitteiden perusteella, selvästi normatiivisempaa ja siten myös hyväksyttävämpää kuin epämääräiseksi ja uhkaavaksikin koettu biseksuaalisuus. Monet homoseksuaalitkin esittivät ohjelmassa erittäin kriittisiä ja jopa vihamielisiä lausuntoja biseksuaaleja kohtaan. Ihminen, joka kieltäytyi tekemästä valintaa, luokiteltiin pääsääntöisesti todellisen seksuaalisen suuntautumisensa kieltäväksi tai sitten häntä pidettiin vastuuttomana "kaikki mulle" -ahnehtijana.

Olen aina inhonnut lokerointia ja tästä syystä kannattanut ajatusta biseksuaalisuudesta, vaikka sekin sinällään on jo käsitteenä lokero, joskaan ei kovin ahdas sellainen. Ahtaaksi se muuttuu, jos biseksuaalisuuteen liitetään vaatimus siitä, että on oltava jatkuvasti kiinnostunut molemmista sukupuolista. Tällä tarkoitan sitä, että jos biseksuaali on parisuhteessa esimerkiksi samaa sukupuolta olevan kanssa, tulisi hänen harrastaa seksiä myös vastakkaista sukupuolta edustavan henkilön kanssa, tai ainakin tuntea vetoa vastakkaiseen sukupuoleen. Ohjelmassa esitettiin myös tämän suuntaista ajattelua.

Samalla logiikalla voisi kysyä, pitäisikö parisuhteessa elävän heteronkin tuntea jatkuvasti vetoa muihin vastakkaisen sukupuolen edustajiin? Eikö todellinen vapaus ole sitä, että myös biseksuaali voi halutessaan olla rakkaussuhteessa vain yhden ihmisen kanssa sukupuolesta piittaamatta, ja tuntea halua vain kumppaniaan kohtaan? Näin ollen esimerkiksi koko elämänsä tyydyttävässä ja uskollisessa heterosuhteessa elävä voisi silti sanoa olevansa pohjimmiltaan biseksuaali, ja tarkoittaa tällä ainoastaan sitä, että hän olisi voinut päätyä parisuhteeseen myös samaa sukupuolta edustavan kanssa.

Määritelmät aiheuttavat aina ongelmia. Erityisen haastavaa, jos ei jopa vaarallista, on kun rakkaus ja uskonto pakotetaan määritelmien alle. Rakkauden, samoin kuin jumalan, tulisi mielestäni pysyä määrittelemättömänä, ja niin rakkauden kohteen kuin uskonnonkin tulisi olla jokaisen vapaasti valittavissa. Vapauteen kuuluu toki aina myös vastuu, mikä tarkoittaa muiden ihmisten vapauden ja perusoikeuksien kunnioittamista.

Vapautta on myös se, että ihminen voi luokitella itsensä homoksi tai heteroksi. Omalla kohdallani en koe tarvetta määrittelyyn tälläkään elämäni osa-alueella. Olen ihminen, olen nainen, olen äiti. Siinä on kylliksi määritelmiä omiin tarpeisiini. Toisinaan saatan sanoa itseäni kirjailijaksi, mutta sekin on muutoksille altis leima eikä kerro paljoakaan minusta ihmisenä. Kun tapaan muita kirjailijoita, en välttämättä koe sen kummempaa samastumista tai tunne kuuluvani ryhmään.

Ilman leimoja ja niiden aiheuttamia ennakkoasenteita ihmiset epäilemättä olisivat aidommin kiinnostuneita toisistaan ja antaisivat enemmän tilaa näkemyksille ja mielipiteille. He epäilemättä myös muuttaisivat helpommin omia mielipiteitään, tai olisivat jopa pitkälti valmiit luopumaan niistä. Ainakin itse olen tullut siihen päätelmään, että on tervettä kyseenalaistaa välillä ajatuksensa ja antaa aina muutokselle mahdollisuus.