Ei tästä tule mitään. Ei romaania voi kirjoittaa kesän kynnyksellä, valon ja lämmön lisääntyessä, vappubileitä miettiessä, siiderin maku suussa juhannusta suunnitellessa. Ihmiset istuvat terasseilla ja paistattelevat päivää, tapaavat tuttujaan ja hölisevät mukavia, mutta minun pitäisi vetäytyä kirjailijankammiooni ja keskittyä romaaniin.
Ei tule mitään. Ei romaania kirjoittaessa voi olla muuta elämää. Ei minulla, eikä teillä muillakaan. Te kaikki kaupungin terasseilla notkujat häiritsette Sipoon maalaismaisemassa keskittymisensä kanssa kamppailevaa kirjailjaa!

En tiedä onko pokerinpelaajilla sama ongelma. Kuka nyt keskellä helteistä kesää viitsii istua kotona tietokoneella ja pelata, niin mukavaa kun pelaaminen onkin? Ilmastoitu kasino ei sekään vedä vertoja auringon buustaamalle iloiselle ulkoilmaelämälle.

Mutta voi rähmä. Pokerinpelaajilla on yhtä huonot luontaisedut kuin kirjailijallakin. Olen aina voinut vain haaveilla palkallisesta kesälomasta. Onhan tietokone toki helppo siirtää kotiterassille, mutta käytäntö on osoittanut että kirjoittaminen ulkona helteessä on tuloksettoman tuskallista ja levotonta puuhaa. Pitäisi eläytyä tarinaan eikä jäädä kuuntelemaan pikkulintujen sirkutusta. Kädet hikoilevat näppäimistöllä eikä näytön täyttävästä tekstistä ole saada selvää kirkkaassa päivänpaisteessa. Siideristä tai jäähdytetystä valkoviinistä voi vain haaveilla, sillä kirjoittaminen takkuilee loivassakin hutikassa. Olen lukenut haastatteluja joissa pokeriammattilaiset kertovat pelaavansa toisinaan ympäri päissään, mutta on vaikea uskoa että sellainen pelityyli rakentuisi kestävälle pohjalle.

Onneksi uuden kirjan dead-line on vasta vuoden lopulla ja muitakin töitä on tyrkyllä. Taidan pistää romaanin kesän ajaksi sivuun ja palata siihen syksyn ilmoitellessa tulostaan. Sateella on huomattavasti mutkattomampaa keskittyä vaativaankin aiheeseen, kun ei tarvitse väistellä mieleen putkahtelevia kuvia kesän villitsemistä lajitovereista. Syksyn synkkyyttä on mukava paeta mielikuvitusmaailmaan, mutta kuka nyt haluaisi juosta kesää karkuun? En minä ainakaan.

Olen sitä paitsi huomannut että tauko kesken kirjoitusprosessin auttaa näkemään tarinan uusin silmin ja uudesta sisääntulokulmasta. Ulos hyppääminen onnistuu tosin vasta siinä vaiheessa kun tarinan runko on kasassa, niin ettei tarvitse panikoida sitä että kokonaisuus hajoaa käsiin eikä kirjan juonesta tai teemoista saa enää myöhemmin kiinni.
Siltikään ei ole helppoa hyvästellä henkilöitään, mutta onneksi he odottavat. Ehkä hahmot voi ottaa toisinaan mukaan terassille, viihdyttämään ja lieventämään ikävää. Säilyttämään tuntuman tarinaan. Ja olisihan sitä hauskaa seurata kuinka mahtavat käytytäytyä ulkopuolella kirjan tarinan, kunnon kekkulissa.