Teini-ikäiset vievät nelikymppisen rahat
Julkaistu: 14.11.08
Tulosta
Lähetä
Täytin tässä taannoin neljäkymmentä ja on pakko todeta, ettei tuo tasaluku lunastanut lupauksiaan. Odotin maagista syntymäpäivää monta vuotta ja kutsuin itseäni jo kolmekymmentäviisi täytettyäni rouheasti nelikymppiseksi. Ajattelin olevani fiksu liioitellessani ikääni ylöspäin: kaikki pitäisivät minua kunnioitettavasti elämää nähneenä, mutta poikkeuksellisen raikkaan näköisenä ikinuorena. Halusin myös eroon pin-up imagostani ja toivoin vuosien haalistavan ihmisten mielikuvia. Olin lisäksi täydellisen valmis luopumaan raastavasta kilpailusta itseäni hehkeämpien naisten kanssa. Nelikymppinen on kiistatta keski-ikäinen, eikä sinua voida enää pahalla tahdollakaan verrata itseäsi puolta nuorempiin tyttölapsiin, jotka omituisesti näyttävät silti täysimittaisilta naisilta.
Toiveen eivät toteutuneet, paitsi numeroiden osalta. Olen nyt peruuttamattomasti neljäkymmentä, mutta alan myös näyttää nelikymppiseltä. Ihmiset eivät enää ällistele nuorekkuuttani, sillä onnistuin viime metreillä keräämään ryppyjä ja laihtumaan niin, että eletyt vuodet näkyvät nyt huomattavasti aiempaa selvemmin. En ole saanut uusia ihmeellisiä oivalluksia tai viisastunut merkittävästi sen jälkeen kun täytin kolmekymmentä. Taisi olla Oscar Wilde, joka totesi aikanaan, että kahdenkymmenenviiden ikävuoden jälkeen kaikki ihmiset ovat keskenään saman ikäisiä. Tämä oli kaiketi tarkoitettu lohduksi vanheneville, etenkin niille, jotka tuntevat seksuaalista vetovoimaa itseään huomattavasti nuorempiin kumppaneihin. Minulle lausunnon ydin on ennemminkin tämä: on aivan turha odottaa vanhuuden tuovan lisää viisautta mukanaan. Ulkonäkö ja toimintakyky rapistuvat samalla kun asiat ja ajatukset pyörivät samaa vanhaa kehää. Odotettavissa on tuskin enää mitään uutta ja mullistavaa. Sinisilmäinen intokin on mennyttä ja tilalla on vain epäilevää kyynisyyttä.
Entä sitten kilpailu nuorempien kanssa? No, samassa kurassa tarvon, vaikka kuinka luulin pääseväni etuoikeutettujen parnassolle. Nuoremmilla on vain pontevampi pusku ja parempi kuransietokyky. Ja ne ovat niin pirun nopeita oppimaan. Tulin juuri viikko sitten pahasti jyrätyksi pokeripöydässä, kun teini-ikäiset sukulaispojat nyhtivät eukolta kaikki rahat. Onko uusi sukupolvi jokin normaalista poikkeava laji, joka omaksuu kaiken kädenkäänteessä ja on välittömästi valmis uusiin haasteisiin? Oma oppimis- ja sopeutumiskyky on jo häiritsevästi heikentynyt, mutta maailma se vaan puskee kilpa-areenoille lisää ylivertaisia yksilöitä ja jatkaa minusta piittaamatta kiihtyvällä tahdilla muuttumistaan.
Sentään jokin on yhä varmaa ja muuttumatonta. Kyseenalainen imagoni pysyy tukevasti ylhäisellä jalustallaan, vaikka kuinka haluisin polkea sen maan uumeniin. Maailma kuohuu ja vuodet vierivät, mutta minä voin rauhassa haaveilla täyttäväni seitsemänkymmentä ja tiedän takuuvarmasti mistä minut yhä silloinkin vielä muistetaan. Voin vakuuttaa ettei ainakaan erinomaisiksi kehittyneistä pokerinpeluutaidoistani!
Näytä kommentit (0)
Kummalla aivolohkolla pokeria pelataan?
Julkaistu: 7.10.08
Tulosta
Lähetä
Kun kirjoitan en maalaa, kun maalaan en kirjoita. Kirjoittaminen ja maalaaminen tukevat monella tapaa hienosti toisiaan, mutta niille on annettava oma aikansa. Kun maalasin kesäkuukausina tauluja näyttelyä varten, tuntui ajatuskin romaanin kirjoittamisesta mahdottomalta. Pelkän kolumnin aikaansaaminen oli valtaisa ponnistus ja jopa taulujen nimeäminen tuotti ahdistusta ja tuskaa. Jos olisin kirjoittanut romaania kuvataitelijasta joka valmistautuu tulevaan näyttelyyn, olisivat taulujen nimet syntyneet varmasti vaivattomasti. Uskon että syy kielelliseen blokkiin maalausprosessin aikana löytyy aivopuoliskojen erilaisuudesta. Alan asiantuntijat välttävät selkeää kahtiajakoa, mutta todistettua on, että kirjallinen ilmaisu tapahtuu pääsääntöisesti kielellisiin kykyihin, yksityiskohtiin ja loogisuuteen keskittyvällä vasemmalla aivopuoliskolla, ja taas maalaaminen tunnevaltaisella, holistisella ja luovana pidetyllä oikealla puoliskolla. Uskoisin itse olevani tasavahvasti ns. oikea- ja vasenaivoinen, mutta selvästikään en ole kovin etevä aktivoimaan molempia aivopuoliskoja samanaikaisesti. Entä mitä tapahtuu pokeria pelatessa? Oletettavasti matemaattinen vasen aivopuolisko on huomattavasti oikeaa aktiivisempi, vaikka oikeaa aivopuoliskoa tarvitaan mikäli pelataan kasvotusten ja koetetaan tulkita kanssakilpailijoiden kehonkieltä ja tunteita. Nettipokerissa eleet menettävät merkityksensä ja oikean aivopuoliskon tehtäväksi jää lähinnä kokonaisuuden hahmottaminen, samalla kun analyyttinen vasen aivopuolisko on vetovastuussa pähkäillessään todennäköisyyksien parissa. Viime aikoina olen ollut jälleen aiempaa huomattavasti innostuneempi pokerista. Johtuisiko siitä, että vasen aivopuoliskoni on aktivoitunut alkaessaani pitkän tauon jälkeen kirjoittaa? Maalauspäivän jälkeen pokeri ei juuri kiinnostanut ja pelasinkin lähinnä viikonloppuisin, mutta nyt kun uusi romaani on jälleen työn alla niin päädyn pokerihuoneelle tämän tästä. Varmasti jotkut ihmiset ovat nopeita vaihtamaan toimintoja aivopuoliskolta toiselle, Kim Herold tai Ari Koivunen saattaa istahtaa pokeripöytään heti keikan jälkeen vaikka musiikin tuottaminen onkin oikean aivopuoliskon vastuulla, mutta itse taidan olla aika hidas muutokselle. Ja tiedä sitten kumpi aivopuolisko on se joka uskoo tällaisia kahtiajako-teorioita, mutta olen silti vakuuttunut siitä että mikäli asiaa tutkittaisiin, niin kirjailijat todettaisiin keskimääräisesti huomattavasti kuvataiteilijoita paremmiksi pokerinpelaajiksi. Minne lie ne oikea-aivoiset muusikot sitten asettautuisivat, niille kun tuo pokeri tuntuu istuvan ainakin imagollisesti huomattavasti kirjailijoita paremmin.
Näytä kommentit (0)
Häviäminen on ikävää
Julkaistu: 13.8.08
Tulosta
Lähetä
Häviäminen on ikävää, useinmiten raivostuttavaa. Lukuisia tappiota elämässä jo kokeneena luulin oppineeni häviämisen jalon taidon, mutta poistuessani nettipokeripöydästä vaikka vain pienenkin panoksen hävinneenä kärvistelen pitkään ja perusteellisesti. Erityisen ikävää on hävitä hyvällä kädellä. Ja juuri hyvällä kädellä ne isot panokset pääsääntöisesti hävitään. Tai ainakin minä häviän kun en uskalla juuri bluffata. En ymmärrä kuinka on mahdollista että juuri silloin kun onni suosii, suosii se jotakin toista vielä anteliaammin. Ja käänteisesti tilanteissa joissa itselle osuu kohdalle monsteri niin muilla on pelkkää roskaa ja potti jää säälittävän pieneksi. Uskon joutuneeni tilastollisen vääristymän uhriksi. Jokin itsestä riippumaton selityshän näille tappioille on keksittävä. Älkää väittäkö että pelityylini paljastasi muille jotakin käteni vahvuudesta. Olen kokeillut kaikki variaatiot agressiivisesta löysästi lypsävään. Toisinaan olen huvikseni kokeillut käänteistä pelityyliä; pelannut niin kuin käteni olisi jotakuinkin todellisen vastakohta. Pääsääntöisesti pyrin pelaamaan järkevästi ja huomioimaan positiot, potit, outit ja muiden pelityylit mutta lopputulos näyttää olevan aina sama: poistun pöydästä hävinneenä. Toki olen usein ollut voitolla, mutta eihän voittoputkea voi katkaista. Turhautuneena harkitsin jo siirtymistä pikkupeleistä isompiin. Luotin kuitenkin kokeneen kaljupään neuvoon olla siirtymättä isompaan ennen pienempien biittaamista. Sillä tavoin kuulemma vältetään lupaavan peliongelman alku. Mutta vakava peliongelma on sekin etten pysty biittaamaan niitä pienempiäkään vaikka ainakin omasta mielestäni potentiaalia pelaamiseen riittää. Kuin vakuudeksi huonosta onnestani hyppään nyt pelipöytään ja panostan vaatimattomat kaksikymppiä. Lyhyt ja perin puutteellinen selostus pelin kulusta (blindit 0,10/0,20): Muutaman jaon jälkeen näyttää hyvältä; olen kolme euroa voitolla. Seuraa pieniä tappioita kohtuullisen vahvoilla käsillä. Monesti häviän pienemmällä kikkerillä. Turhaudun ja sorrun kohtuuttomaan panostukseen semibluffilla. Rangaistuksena kuuden euron tappio epäonnistuneella ristin vedolla, kädessä KJ ristiä. Pelikassassa jäljellä enää seitsemän euroa. Tässä kohden vaadittaisiin kai kärsivällisyyttä hitaaseen nousuun mutta menetän uskoni ja hermostun, flopista saan kärkiparin kädessä olevalle kurkolle ja pistän all in. Potti menee ainokaiselle vastustajalleni,joka on flopannut kolmoset seiskapariinsa. Kestin pelissä viitisentoista minuuttia. Selaan pokerihuoneen pokeriopasta ja huomaan heti ison aloittelijan virheen. Lyötyäni flopissa foldaan liian usein turnissa. Ja kun selaan opasta enemmän niin löydän lisää virheitä. 30 panoksen säännön mukaan 0,10/0,20 euron pelissä minun olisi kannattanut lopettaa hävittyäni 6 euroa. Ehkä palaan kiltisti kertaalleen hätäisesti läpiluetun pokerioppaan pariin ja opettelen lopettamaan pelin ajoissa. Ja lohduttaudun salaa sillä että ammattilaisillekin osuu kohdalle häviöputkia. Ei muuta kuin parempia aikoja odotellessa...
Näytä kommentit (0)
Pokeritähteä etsimässä
Julkaistu: 4.7.08
Tulosta
Lähetä
Oli siinä ihmettelemistä: Henri Vähäkainu alias "Pikku G" täräytti itsensä television Pokeritähti -finaaliin ja oli viedä isojen poikien pöydässä koko pääpotin. Oli siellä toki mukana yksi nainenkin; se riivatun Johanna joka ammattilaisen kylmäpäisyydellä pudotti henkitoreissaan vastaan rimpuilleen allekirjoittaneen karsintapöydästä. Vei vähävaraiselta kirjailijalta mahdollisuuden viidenkymmenentuhannen euron verottomaan tienistiin. Siihen summaan saisi puskea ulos pari kolmekin keskivahvaan myyntiin yltävää romaania ja kärsiä kriitikoiden kitinät päälle.
On se niin väärin. Vieläkin vihloo, vaikka Johanna ystävällisesti tarjosi hävinneelle pelin päätteeksi illallisen. Putoaminen Pokeritähdessä oli katkera kalkki nieltäväksi, vaikka pärjäsinkin odotettua paremmin. Tai kenties juuri siksi. Olisihan ollut hienoa rypistellä vielä vähän pidemmälle, tehdä Pikku G:t ja antaa amatöörinä ammattilaisille kova vastus. Toiveunta, tiedän.
Senkin miten paha paikka on istua parin päivän pikatreenin jälkeen kokeneiden pelaajien pokeripöytään televisiokameroiden edessä. Sitä panikoi tyhmiä virheitä ja pinnistelee omaa peliään niin ettei ensialkuun osaa lainkaan lukea toisten taktiikkaa, kun ei se omakaan ole ihan hallussa. Televisionkatsojan on mahdotonta hahmottaa tiukaksi editoidusta ohjelmasta kuinka valtavan määrän keskittymistä ja hermojen hallintaa pitkä turnaus vaatii. Kihelmöivä jännitys virittää aistit äärimmilleen, ilo ja pettymyksen tuska vuorottelevat jaosta toiseen, tunnista toiseen.
Aamupäivästä pitkälle iltaan lähes yhteen putkeen pelattuani olin niin puhki että olisin voinut kaatua pitkin pituuttani. Tuntui kuin olisin joutunut epätodelliseen rinnakkaistodellisuuteen, kummalliseen aikasilmukkaan, josta ulostauduttuani olin niin disorientoitunut että tuskin tiesin omaa nimeäni. Eli eivät ne suuret pokerivoitotkaan putoa valmiiksi paistettuina kyyhkysinä taivaalta suoraan nälkäisen suuhun.
Muistivat jälkikäteen Pokeritähden julkkispelaajia hienolla korttipakalla. Olin päätynyt ruuturouvaksi, vaikka haikailin pääsyä herttaässäksi. Pata-akka olisi sekin ollut ruuturouvaa osuvampi kortti kohtalokkaalle skorpioninaiselle, mutta antoivat pata-akan Kirsi Salolle. On se niin väärin. Pokerimaailma ei tunne oikeudenmukaisuutta. Tai sitten asianlaita on juuri päinvastoin. Tuuri jakautuu ennenpitkää kaikkien pelaajien kesken tasan ja riittävän pitkässä pelissä pätevin väistämättä voittaa.
Näytä kommentit (0)
Pokerista oli kerrankin todellista hyötyä
Julkaistu: 31.5.08
Tulosta
Lähetä
Olen hulluna pokeriin, mutta vältellyt sinnikkäästi sen pelaamista. Pelkään pelin addiktoivaa vaikutusta ja luisumista pelisivustojen salattuihin syövereihin. Sieltä tuskin on syväsukelluksen jälkeen enää pinnalle nousemista, pelihullu kun olen ja helposti mielihalujeni vietävissä.
Taloudellisen ja ajankäytöllisen katastrofin kauhut mielikuvissani olen pääsääntöisesti tyytynyt turvallisiin kotikeittiöturnauksiin perhepiirissä. Panokseksi riittävät pienet kotiaskareet. Viimeksi pelasimme siitä, kuka käy tyhjentämässä täyden laskiämpärin pihan kompostoriin. Pokeripöytään istahdettiin vasta iltamyöhällä ja vuorokausi ehti vaihtua taistellessamme yhä periksiantamattomasti kotitalousjätteiden ekologisesta hävittämisestä. Väittävät kyllä ettei kompostointi olekaan niin kovin ympäristöystävällistä, vaikka sietäisi olla, sillä laskiämpärin ja kompostin kanssa kaveeraaminen vaatii todellista tahdonvoimaa ja asialle uhrautumista. Sen tietää jokainen, joka on haistellut ämpäriin mädäntyneitä kevätsipulinvarsia ja kalanperkuujätteitä. Ämpärin tyhjentämiselle käy niin kuin hammaslääkärikäynneille: asiaa lykkää viimeiseen asti vaikka tietää, että vitkuttelu on kohtalokasta.
Ehkä alhainen sietokynnykseni hajuhaitoille toi peliini kaivattua lisäpotkua, sillä olin ottelussa niskan päällä ja minulle jäi aikaa pälyillä katonrajaa muiden pähkäillessä seuraavia siirtojaan. Katseeni pysähtyi leivinuunitakkaan ja mietiskelin, mikä mahtoi aiheuttaa hormin yläosaan ilmestyneet oudot pystyvarjot. Pohdiskelin asiaa laiskasti ääneen, kunnes lähempi tarkastelu osoitti, etteivät kyseessä olleetkaan varjot vaan vesinorot. Yläkerrasta valui vettä upouuden talomme alakertaan! Kun yläkerran lattiat oli asennettu vasta samana päivänä, niin ensimmmäinen epäilys kohdistui vesikiertoiseen lattialämmitykseen. Ettei vain joku työmiehistä olisi porannut vahingossa vesiputkeen. Pian selvisi, että vuoto johtui lämmitysjärjestelmän jakotukin murtuneesta eristeestä. Vettä ryöppysi jo takan päältä lattialle kun saimme vihdoin hanan suljetuksi. Vahingot jäävät suhteellisen vähäisiksi - vain välipohja kastui parin neliön alueelta - mutta mitä jos olisimme jättäneet pokerinpeluun väliin ja menneet ajoissa nukkumaan? Yön aikana vahingot olisivat moninkertaistuneet ja talon lopullinen valmistuminen viivästynyt merkittävästi.
Tällä kertaa - luojan kiitos - pokeri pelasti katastrofilta. Harmi vaan että peli jäi kesken ja se pahuksen laskiämpäri tyhjentämättä.
Näytä kommentit (0)